lauantai, 13. helmikuu 2016

Yllätys, juostessa tahtoo tulla jano!

Minä olen onnellinen. Yritän etsiä siihen oikeaa sanaa mutta en löydä sitä. Sanat, nuo niin ihanat ja niin petolliset joiden avulla voi ymmärtää tai ymmärtää väärin. Jokaiselle ne ovat omanlaiset, sanojen merkitys muuttuu sen mukaan kuka sanoja lausuu ja niin yhtä monta kertaa ne tulkitaan väärin juuri siksi että ajattelemme sanojen tarkoittavan mitä kenellekin.

Tunteeni ei ole elämänjanoa. Elämänjano on saavuttaa epätoivoisesti jotakin, kiire ja hinku päästä jonnekin elämässä. Se on jano, koska ihminen on niin näivettynyt sen puutteesta, ettei voi juoda niin nopeaa kuin tarvitsee.  Tämä on jotain aivan muuta. Se on hymy aamussa, tanssihetki kaupan käytävillä, pyörähdys kädet avoimina keskellä ihmisvilinää nauraen muiden hämmentyneille kasvoille. Olen rakastunut, olen rakastunut elämään. Parhain sana kuvaamaan olotilaani on elämänrakkaus.

Elämässämme monesti paradoksaalisesti työnnämme kauemmas itsestämme sen mitä niin kovasti janoamme. Olemme niin aktivoituneita löytämään ja saavuttamaan janoamaamme, että unohdamme kaiken muun. Liian monta kertaa unohdamme elää, nauttia hetkestä. Jokainen meistä toivoo ja unelmoi, minäkin, olen kuitenkin löytänyt rauhan. Riittää, että minulla on unelmani ja toiveeni. Toteutuvatko ne vai eivät, mutta tiedän, että ne ovat olemassa. Saavutanko koskaan, en tiedä, sillä olen lakannut juoksemasta sen perässä ja nautin siitä tunteesta että se on jo olemassa. Olen päästänyt irti, lakannut janoamasta.

Minulla on kaihomieleni. Kaihomieli on ihminen, minun toinen puoliskoni joka antaa minulle lisää elämääni tullakseni vielä suuremmaksi. En tiedä kuka hän on, mutta tunnen hänen olemassaolonsa ja tiedän että hän tuntee olemassaoloni yhtälailla. Ehkä olemme siinä elämänvaiheessa että oppimismatkamme on kesken. Emme ole valmiita kohtaamaan vielä, välttämättä emme koskaan kävellessämme jatkuvasti toistemme ohi, mutta tärkeintä on tieto ja tunne hänen olemassaolostaan. En siis käytä energiaani siihen että odottaisin kärsimättömästi, etsisin epätoivoisesti, takertuisin jokaisen oljenkorteen vaan minä odotan, tässä  ja juuri nyt.

Toisinaan kaihomieli väistyy aisteistani. Se tietää, että minun on elettävä ja koettava jotta oppisin, jotta olisin valmiimpi häntä varten. Ja minähän opin, opin koko ajan ja jokainen kokemus vie minua lähemmäs häntä. Kunhan vain muistan elää, kokea ja oppia ikäviäkin asioita jotta olisin tarpeeksi valmis, tarpeeksi sillä ikinä emme voi olla valmiita, raakileet.

”Emme janoa jos lakkaamme juoksemasta ja nautimme matkasta”

-saldo-

perjantai, 12. helmikuu 2016

Soo soo sormi pystyyn!

Yksi lempisanonnoistani on ” Kiire on aikamme synonyymi merkittävyydelle” jonka olen suoraan ottanut käyttöön Chilla Bhose nimiseltä henkilöltä. Kiire on jollakin tavalla rinnastettu huonoon ja pahaan.  Ollessasi kiireinen et voi olla ruumiiltasi terve, et voi olla tasapainossa ja onnellinen. Edellä mainittuja arvokkaita asioita voit olla vain kun syöt ja juot terveellisesti, elät tasapainoista elämää tehden työtä mitä rakastat, olet oivaltanut elämän merkityksen ja tavoitteellisesti yrität olla henkisempi, filosofisempi ja rakastavampi. Muistat ottaa omaa aikaa ja meditoida, hiljentyä ja tutkia itseään, olla vuorovaikutuksissa ihmisten kanssa, muistat chillailla, rauhoittua ja downshiftata.  Kiireellinen ihminen syyllistetään myös helposti jonkin sortin syyn tai edun vuoksi. Teet itsesi kiireiseksi koska olet niin traumatisoitunut ja välttelet tilanteen käsittelemistä tai teet itsesi kiireiseksi jotta saisit osaksesi sääliä, voivottelua arvostusta ja kunnioitusta. Osa ihmistutkimuksista ei paljon poikkea edellä mainituista väittäen ihmisen yrittävän näyttää kiireiseltä, jotta oma pelko riittämättömyydestä tai osaamisesta ei paljastuisi. Näkökanta tuokin ja varmaan toisinaan totta.

Usein menemme sanomattomien uskomusten mukaan, barrikadeilla heilutellen valkoista lippua nyökytellen että näin on, kiire on pahasta. Olisiko silloin aika istahtaa hetkeksi tajutakseen että juuri se oma näkökanta kiireestä pahana voisi olla suppea, negatiivinen ja ei todellakaan omanlainen näkemys. Kun katsomme toisia ihmisiä suppeiden lasien läpi saa se meidät epäilemään ihmistä, et voi olla tehokas ja hyvä jos olet kiireinen, et saa mitään kunnollista aikaa.  Monesti ihminen kävelee toista vastaan sormipystyssä kertoen totuutena mitä tulee tapahtumaan jos et luovu kiireestäsi. Sinä poltat vain itsesi loppuun ja leikit terveydelläsi. Haaskalinnut odottavat tilaisuutta kieli pitkällä ollakseen oikeassa, mitä minä sanoin sinulle, no niin nytpä se taas nähtiin, mitä minä sanoin.

Minä olen kiireinen sekä samalla onnellinen ja kaiken tämän painolastin alla tunnen onnellisuudestani syyllisyyttä. Enhän minä voi olla onnellinen jos olen kiireinen, enhän minä voi olla tasapainoinen jos olen kiireinen, enhän minä herrajumala nyt voi olla onnellinen kun en elä terveessä parisuhteessa ja tapaa ystäviä säännöllisti tai ota joka viikko itselle omaa aikaa.  Kuka himskatti näitä väitteitä oikein viljelee.

Kiire voi olla buusti. Kiire voi olla kunnianhimoa, kiire voi olla elämästä nauttimista, kiire voi olla tehokasta ajankäyttöä, kiire voi olla oma valinta joka tukee persoonallisuutta. Toisaalta kiire voi olla sähellystä, asioiden vääriä tärkeysjärjestyksiä, olosuhteiden pakkoa, oma valinta mutta se on varma että kiire on jokaiselle omanlainen, hyvässä tai pahassa eikä kukaan ulkopuolinen ole kykenevä tuomitsemaan toista hänen omassa elämässään. Voisiko jokainen meistä olla ainutlaatuinen ja omanlaisensa persoona joka tietää itse parhaiten mihin rahkeet riittävät ja mihin ei, mistä nauttii ja mistä saa energiaa.

Ihmisestä ei tee onnellista eikä onnetonta kiireen määrä. Kyse on pikemmin omasta valinnasta miten elämäänsä elää sekä ennen kaikkea omasta asenteesta.

” Ihminen,  uskomuksen kuuliaisin vanki ”

-saldo-

torstai, 11. helmikuu 2016

Kosketa minua!

Tänään minulle sanottiin että minulla on hyvä sydän. Kieltämättä se tuntui hyvältä ensi hämmennyksen jälkeen ja sen jälkeen jäin ankarasti miettimään asiaa. Määritellessämme sydämen hyväksi tarkoittaa se että muodostamme näkemyksemme hyvästä ja pahasta. Olemassa on myös siis pahoja sydämiä, mutta mikä tekee niistä hyvän ja mikä pahan. Mitä minä olen, että sydämeni sai näin suuren kunnian.

Unohdamme usein olla kiitollisia ja onnellisia siitä mitä olemme. Ajan saatossa meistä tulee itsellemme itsestään selvyyksiä emmekä muista kohdella itseämme sillä kunnioituksella ja arvostuksella mitä tarvitsisimme. Minä tunnistan tämän. Olen unohtanut hoitaa itseäni sekä sydäntäni niiden ansaitsemillaan tavoilla, mitä paheita on liikaa ja mitä hyvää on liian vähän. Elämme yhteiskunnassa missä kaikki tuomitaan oikeaksi tai vääräksi, hyväksi tai pahaksi, hyödyksi tai haitaksi, turhaksi tai tärkeäksi. Onko minun sydämeni siis hyvä koska on oikein olla hyvä ja on hyödyksi olla tärkeä. Tekeekö sydämestä pahan jos on pahasta olla väärässä sekä haitaksi olla turha.

Useinkaan emme huomaa omaa pahuuttamme sydämissämme. Se pahuus saa meidät pelkäämään ja epäilemään, mikä sinällään on ihan hyväkin asia, mutta kun pahuus valtaa sydämen antaa se meidän omille peloille vallan. Emme välttämättä ole kykeneviä näkemään toisen ihmisen sydämen hyvyyttä omilta peloiltamme, jotka tahraavat hyvän sydämemme. Pahuus on aina pahuutta, vääryys on aina vääryyttä, eikä asioita tule hyväksyä eikä niitä tarvitse antaa anteeksi, mutta on hyvä ymmärtää, että asiat eivät aina ole niin mustavalkoisia kuin miltä ne ensin näyttävät. Jos emme kykene ymmärtämään, jäämme katkeruuden lonkeroihin ja mustaamme itse oman sydämen. Toiset meistä ovat eläneet pimeydessä niin kauan, ettei sydämen hyvyyttä saa elvytettyä, silloin meille ei jää vaihtoehtoa kuin paeta. Sydämen hyvyyttä on myös ymmärtää että kaikki ihmiset eivät ole pelastettavissa, ei edes rakkaudella. Sydämen hyvyyttä on suojella omaa sydäntään kaikin mahdollisin keinoin.

Sydämen hyvyys on iloa ja tuskaa. Miten kaunista on nähdä onni ja ilo toisen silmistä, miten ihanaa on pysähtyä seuraamaan ventovieraita ja nähdä heidän onneansa. Miten sivustaseuraajana nähty pieni hymy tai katse saa meidät hymyilemään ja tuntemaan kuin maailma valaistuisi ja avartuisi.  Toisaalta miten sielu huutaa ahdistusta kun näen ihmisen oman arvottomuuden enkä saa puettua sanoiksi sitä mitä minä näen, aivan eri silmillä kuin hän itse itsensä. Se on raastavaa kun ei saa toista ymmärtämään, että meissä jokaisessa on jotain kaunista ja hyvää, toisinaan se on hukassa, piilossa, vaiennettu tai liattu, mutta hyväksynnällä ja rakkaudella pienet valuvirheet voi korjata, mutta vain pienet. Tarvitsemme vain taskulampun, saippuaa ja vettä, äänenvahvistimen ja runsaasti aikaa. Me tunnemme, jos annamme itsellemme luvan tuntea, jos emme kuoleta sydäntämme vaan hyväksymme sen epätäydellisyyden. Toisinaan asiat vain ovat niin kuin ne ovat ja olemme tarpeeksi sellaisina kuin olemme.

Minä näen omat vajavaisuuteni ja epätäydellisyyteni, välillä ne saavat minut mietteliääksi mutta useimmiten olen niiden kassa sopusoinnussa, enkä anna niille pitkäksi aikaa valtaa. Minä ymmärrän että minä itse hallitsen omaa ajatteluani, enkä anna yhteiskunnan normien tai muiden ihmisten sanomisten tai tekemisten vaikuttaa siihen kuka minä olen, mitä sanon, teen, miten käyttäydyn tai ajattelen. Minä rakastan itseäni terveellä tavalla ja mitä enemmän itseäni rakastan, sitä enemmän minulla on rakkautta muille jaettavaksi. Ehkä se tekee sydämestäni hyvän, tahdon tehdä hyvää, minä valitsin hyvyyden koska sillä tavoin huomasin olevani onnellisempi.

Kun seuraavan kerran kuljet maailmalla tunnet sykähdyksen rinnassasi mitä oudommassa paikassa, ehkä se oli minun pienen sydämeni rakkaudentunnustus sinulle ja sinun ihmisyydelle . Ehkä jonakin päivänä et kävele minun ohitseni vaan pysähdyt ja näet sydämeni, joka sykkii juuri sinulle

” vain pysähtymällä pääsemme määränpäähämme ”.

- saldo -

keskiviikko, 10. helmikuu 2016

Motkotus voi tappaa!

Minulla on muurahaisongelma. Olen pyrkinyt siitä eroon, mutta joka kerta kun katselen herkullisen näköistä Loxiran muurahaiskarkotesirotteen vaaleanpunaista nauhaa talomme ympärillä, en voi kun tuntea suurta syyllisyyttä. Tokikaan syyllisyyttä en tunne teostani, sillä tietääkseni he vapaehtoisesti päättivät vallata taloni betonialustat maja paikakseen, paremminkin siitä olen imarreltu, että asuinpaikkamme näytti heistä niin herkullisilta perustaa yhdyskunta, vaan syyllisyyttä koen siitä millaisen lopun he saivat.

Edelleenkään minä en sure sitä että he toivottavasti kaikkoavat laattojeni alta, mieluummin nyrpistäen nenään ja heilutellen tuntosarviaan raivoissaan elinympäristönsä pilaamisesta, pakkaavat kimpsunsa ja kampsunsa lähtien paremmille asuinseuduille. Parempi niin kuin ”paremmille metsästysmaille” mutta se ei ole minun päätettävissäni mitä he sirotteen kanssa mahtanevatkaan tehdä. Olen julma ja suljen silmäni oman mukavuuteni vuoksi ja tunnen suurta häpeää ollessani ihminen.

Se, mikä minua syyllistää, on hyvinkin monimutkaisempi juttu. Vielä eilen katsoin siltä valtavaa muurahaisten sähläämistä edes takaisin, samaa mitä näen joka kerta ruokakaupassa perjantain ruuhka-aikaan tai lapsilisäpäivinä mutta tänään on seinänvierustani lähes tyhjät. Ei enää sekamelskaista hyörintää toistensa lomassa, ei enää raivokasta taistelua oksankorren taltuttamiseksi raahatakseen sen yhdyskuntansa tukirakenteeksi, on kovin hiljaista nyt. Kuin kaupungin juhannus, kaikuvilla tyhjillä kaduilla. Mutta sekään ei suunnattomasti minua syyllistä sillä tuudittaudun kuvitelmiin marssivista muurahaisjonoista joissa jokaisella on joko kiemurteleva minimuurahainen sylissään tai olkapäillään tikun varteen solmittu punaruutuinen matkanyytti.

Mietin mikä ehkä saattoi olla muurahaisraukka yhdyskunnan heikoimman yksilön kohtalo. Ensin raasut hakevat niska limassa ruokaa kuningattarille ja muille jäsenille, päivästä toiseen ikuista motkotusta ja takapuoleen potkimista: ” Hus hus, joudu jo , meillä on nälkä, suorita suorita suorita! ”, ja niin nämä poloiset niskalimassa vaeltavat henkensä uhalla ruokkiakseen koko ahnaan, itsekkään katraan.

Sen erään kerran, tänä aamuna, he vaelsivat motkotusten saattamina jälleen ruuansaalistusreissuilleen ja kun heidän omanlaiset silmänsä tottuivat auringonvaloon ja ulkoilmaan kaiken sen kylmyyden ja mutaisuuden jälkeen (en voi kuvitellakaan yhdyskunnassa olevaa aromia yön jälkeen) he kokivat riemastuksen valtaavan sisimpänsä. Siinä se nyt oli, suoraan oviaukon edessä, herkullinen vaaleanpunainen ja vielä kaiken lisäksi kevyt kannettava josta riittäisi ruokaa useammalle. Hiphei ja hurraa sitä riemun päivää kun aherruksen sijaan muurahaisraukat kuvittelivat saaneensa oikein puolikkaan pekkasen kaikkien näiden vuosien jälkeen pienoisen rehkimisen jälkeen. Kerrankin leppoinen työ aamupäivää ja halvat huvit loppupäivää ikuisen puurtamisen sijasta, ilmakaan ei näyttänyt juuri silloin mitenkään huonolta päinvastoin. Siinä ne sitten onnesta soikeana raahasivat jauhetta muille nälkäisille, hymy korvissa ja askel keveänä, mielessä jo pihapiirin vieraat houkutukset ja naapurin yhdyskunnan Liisukka loppupäiväksi. 

Mutta kuinkas sitten kävikään. Hetken tomerana vaaleanpunaista herkkua raahattuaan askel alkaa painaa, silmissä sumenee, muutenkin on niin outo olla. Silmät painuvat väkisin kiinni ja viimeinen mitä äsken vielä niin onnesta soikeana oleva muurahaisparka aisti oli raivoava, kun muurahaisten PMS oireissa  oleva suurin kruunupää haukkui hänet pataluhaksi myrkytetyn ruuan vuoksi.  Kuolla nyt hetken huuman jälkeen, aivan hillitöntä raivoamista kuunnellen vaikka tarkoitusperät olivat  muiden hyväksi, täysin vilpittömät ja kaiken uhraava.

Tätä minä niin suuresti mietin, kuinka inhottava tapa kuolla.

” Muurahaisongelma on haasteistasi pienin”

- saldo -

tiistai, 9. helmikuu 2016

Nykyajan tervehdys keskiajalta - todellakin!

Yksi maailman typerimmistä säännöistä, mihin olen törmännyt arkielämässä, on tervehtimiskulttuurin eräs muoto. Se on kuin typerä muinaisjäänne joltain keskiajalta ja pahimmillaan vallankäyttöä toista kohtaan.

Hyviin tapoihin kuuluu että tervehditään vaikka kauppaan astuessa ja hyvästellään lähtiessä, se on ikään kuin vapaamuotoinen hei ja moi. Välitön kulttuuri on poistanut tiukat tapaetikettisäännöt ja ihmiset ottaa rennommin kohtaamisen, ilman esiliinoja ja suurempia rituaaleja päivähuoneista ja istuma järjestelyistä tai asennoista.

Eräs vallitseva tervehtimiskulttuurin muoto estää sinua ottamatta minkään valtakunnan kontaktia ihmiseen jos teitä ei ole esitelty. Osapuolet kyllä tietävät toisensa olemassaolon mutta se ikään kuin kielletään, toisen olemassaoloa ei tunnusteta verukkeella ” koska teitä ei ole esitelty toisillenne”. Pystyäkseen sanomaan hei ja moi, vaatii se kolmannen osapuolen joka tuntee teidät kummatkin. Tämä kolmas osapuoli ikään kuin määrittelee arvosi, milloin olet saavuttanut sen arvon, että voit tulla osaksi meidän yhteisöä. Ihminen, jolle tällainen kulttuuri ei ole ominaista, kokee ulkopuolisuutta ja syrjintää. Se aiheuttaa oman arvontunteen alenemista ja häpeää olla se kuka on, hämmennystä ihmisten niin karkeasta luokittelusta ihan ok tyyppistä mitättömyydeksi.

Naurettavaa tässä on se että kohdatessa sinun täytyy olla sisäänpäin kääntynyt, läheisistä välittämätön ihminen, katseesi pitää suunnata teennäisesti muualle ja väheksyä toisen olemassaoloa, vaikka se ei olisi sinulle luonteenomaista. Kuitenkin nämä tapamääräyksensä ilmituoneet ihmiset kyllä sanovat hei ja moi, heittävät läppää tuttavallisesti ventovieraiden kanssa niin kaupan kassatädistä, ohikulkevaan tai hississä matkustavaan. Kuka hemmetti heidät esitteli kysyn minä. Millainen ihminen määrittelee oman arvonsa niin suureksi, että kykenee päättämään kuka saa tuntea kenet ja milloin. Millainen on se ihminen joka määrittelee toisen ihmisen arvon tulla hyväksytyksi.

Miksi ihminen ottaa virallisten tilanteiden käytänteet arkielämänsä käyttöön kertoo minusta vain sen, että ihminen ei ole hyväksynyt omaa itseään sellaisena kuin on, vaan korottaa itsensä muiden yläpuolelle kokien näin tunnetta olla jotakin. Täältä korotetulta pallilta hän osoittelee valtikallaan vuoronumeroita muille kanssaihmisilleen kenelle sallitaan vuoro olla olemassa, tulla nähdyksi, ja asetellaan ihmiset tärkeysjärjestykseen mielivaltaisesti. Korkealla eriytyneessä ylhäisessä tilassa hän on loppujen lopuksi ihan yhtä yksin kuin muiden ihmisten seassa pienuuden tunteensa kanssa.

Minä sanon että se on puhtaasti paskantärkeää itsensä korostamista joka perustuu vallankäyttöön ja hallintaan vailla minkään valtakunnan hyviä tapoja saatikka ihmisarvon kunnioittamista. Tämänkaltainen vallankäyttö on vain oman pienuuden ja arvottomuuden tunteen vaientamista toisia pienentämällä ja alistamalla. Nyt eletään 2000 - lukua eikä mitään keski-aikaa. Perkele.

" Monimutkaisuus luo tunteen tärkeydestä "

-Saldo-