Minulla on muurahaisongelma. Olen pyrkinyt siitä eroon, mutta joka kerta kun katselen herkullisen näköistä Loxiran muurahaiskarkotesirotteen vaaleanpunaista nauhaa talomme ympärillä, en voi kun tuntea suurta syyllisyyttä. Tokikaan syyllisyyttä en tunne teostani, sillä tietääkseni he vapaehtoisesti päättivät vallata taloni betonialustat maja paikakseen, paremminkin siitä olen imarreltu, että asuinpaikkamme näytti heistä niin herkullisilta perustaa yhdyskunta, vaan syyllisyyttä koen siitä millaisen lopun he saivat.

Edelleenkään minä en sure sitä että he toivottavasti kaikkoavat laattojeni alta, mieluummin nyrpistäen nenään ja heilutellen tuntosarviaan raivoissaan elinympäristönsä pilaamisesta, pakkaavat kimpsunsa ja kampsunsa lähtien paremmille asuinseuduille. Parempi niin kuin ”paremmille metsästysmaille” mutta se ei ole minun päätettävissäni mitä he sirotteen kanssa mahtanevatkaan tehdä. Olen julma ja suljen silmäni oman mukavuuteni vuoksi ja tunnen suurta häpeää ollessani ihminen.

Se, mikä minua syyllistää, on hyvinkin monimutkaisempi juttu. Vielä eilen katsoin siltä valtavaa muurahaisten sähläämistä edes takaisin, samaa mitä näen joka kerta ruokakaupassa perjantain ruuhka-aikaan tai lapsilisäpäivinä mutta tänään on seinänvierustani lähes tyhjät. Ei enää sekamelskaista hyörintää toistensa lomassa, ei enää raivokasta taistelua oksankorren taltuttamiseksi raahatakseen sen yhdyskuntansa tukirakenteeksi, on kovin hiljaista nyt. Kuin kaupungin juhannus, kaikuvilla tyhjillä kaduilla. Mutta sekään ei suunnattomasti minua syyllistä sillä tuudittaudun kuvitelmiin marssivista muurahaisjonoista joissa jokaisella on joko kiemurteleva minimuurahainen sylissään tai olkapäillään tikun varteen solmittu punaruutuinen matkanyytti.

Mietin mikä ehkä saattoi olla muurahaisraukka yhdyskunnan heikoimman yksilön kohtalo. Ensin raasut hakevat niska limassa ruokaa kuningattarille ja muille jäsenille, päivästä toiseen ikuista motkotusta ja takapuoleen potkimista: ” Hus hus, joudu jo , meillä on nälkä, suorita suorita suorita! ”, ja niin nämä poloiset niskalimassa vaeltavat henkensä uhalla ruokkiakseen koko ahnaan, itsekkään katraan.

Sen erään kerran, tänä aamuna, he vaelsivat motkotusten saattamina jälleen ruuansaalistusreissuilleen ja kun heidän omanlaiset silmänsä tottuivat auringonvaloon ja ulkoilmaan kaiken sen kylmyyden ja mutaisuuden jälkeen (en voi kuvitellakaan yhdyskunnassa olevaa aromia yön jälkeen) he kokivat riemastuksen valtaavan sisimpänsä. Siinä se nyt oli, suoraan oviaukon edessä, herkullinen vaaleanpunainen ja vielä kaiken lisäksi kevyt kannettava josta riittäisi ruokaa useammalle. Hiphei ja hurraa sitä riemun päivää kun aherruksen sijaan muurahaisraukat kuvittelivat saaneensa oikein puolikkaan pekkasen kaikkien näiden vuosien jälkeen pienoisen rehkimisen jälkeen. Kerrankin leppoinen työ aamupäivää ja halvat huvit loppupäivää ikuisen puurtamisen sijasta, ilmakaan ei näyttänyt juuri silloin mitenkään huonolta päinvastoin. Siinä ne sitten onnesta soikeana raahasivat jauhetta muille nälkäisille, hymy korvissa ja askel keveänä, mielessä jo pihapiirin vieraat houkutukset ja naapurin yhdyskunnan Liisukka loppupäiväksi. 

Mutta kuinkas sitten kävikään. Hetken tomerana vaaleanpunaista herkkua raahattuaan askel alkaa painaa, silmissä sumenee, muutenkin on niin outo olla. Silmät painuvat väkisin kiinni ja viimeinen mitä äsken vielä niin onnesta soikeana oleva muurahaisparka aisti oli raivoava, kun muurahaisten PMS oireissa  oleva suurin kruunupää haukkui hänet pataluhaksi myrkytetyn ruuan vuoksi.  Kuolla nyt hetken huuman jälkeen, aivan hillitöntä raivoamista kuunnellen vaikka tarkoitusperät olivat  muiden hyväksi, täysin vilpittömät ja kaiken uhraava.

Tätä minä niin suuresti mietin, kuinka inhottava tapa kuolla.

” Muurahaisongelma on haasteistasi pienin”

- saldo -