Huomasin ulkoillessa tyttäreni kanssa että suurin osa vanhemmista  näyttävät suoriutuvan vanhemmuudesta nipin napin. Kyllä, suoriutuvan sillä sitähän se nykyajan vanhemmuus on. Enään ei riitä että lapselle antaa ruumiillista työtä, leipää ja herran nuhdetta vaan nykyaikana lasten tulee saada vapaa-aikaa , harrastaa, heitä hyssytellään ja heille pyritään olemaan se mukava kaveri. Sillä ei ole väliä jos rahat riittävät nipin napin ruokaan, sillä harrastaa täytyy sillä harrasteet määräävät lapsesi tulevaisuuden sanovat trendit ja ammattikasvattajat.Jos lapsesi jää ilman sosiaalisia kontakteja, hänestä tulee hylkiö ja yhteiskunnan pohjasakkaa ja näitä kontakteja saa ainoastaan harrasteista.

Harrastukset ovat täyttäneet jokaisen salin ja järjestön vapaa-ajan aina iltapäivästä pitkälle yömyöhään. Luulisi että yöunet ja perheiden keskinäinen vapaa-aika on harrasteita tärkeämpää mutta ei, valveutuneet vanhemmat tietävät että lapsi tulee raahata uimaharrastuksiin jopa likempänä puoltayötä.

Nykyajan lapsille ei myöskään saa korottaa ääntään. Valveutuneet vanhemmat ovat opetelleet jo lapsen sikiöaikana oikeat äänenpainot ja tempon jotta voivat vaikuttaa lapseensa kertarykäisyllä. Se toinen ääripää vanhemmista kulkee niskat kyyryssä  katse maahan luotuina, kulmat kurtussa ja suupielessä huokaileva tympäntynyt lause : en tiedä. En ihmettele jos on piipussa kaiken sen suorittamisen jälkeen mitä pelkästään perheen arjen pyörittäminen saatikka harrastukset vaativat. Keskivertovanhempi korottaa ääntään ja moittii lastaan silloin kun moittimisen aihetta on. Keskivertoäiti ei usko ylvertaiseen : ei meidän lapsi hokemaan vaan on saanut lapsensa uskomaan totuuden oikeudenmukaisuuteen. Keskiverto vanhempi höpötää lapsensa kanssa, hän kuuntelee ja kertoo mutta ennekaikkea keskiverto äiti rakastaa lastaan nin paljon että päättää mikä lapselleeen on parasta. Valitettavasti nämä kekivertovanhemmat ovat katoava luonnonvara.

Monet riidat ja itkut vältettäisiin jos vanhemmat pysähtyisivät vaikka kesken kotimatkan ja kysyisivät: Anteeksi kulta,  mitä sinä sanoit? En kuunnellut, ja todella kuunteliisivat mitä lapsella on asiaa. 30 sekunttia on pieni hinta ajassa jos sen avulla voi välttää 1.5 tunnin itkun , raivarin ja mökötyksen.

Vanhemmat, olkaa itsellenne armeliaita. Pysähtykää kuuntelemaan mikä on perheellenne parasta vaikka se ei olisikaan  nykyajan vaatimaa täydellistä vanhemmuutta. Joskus pieni vanha tapa voi olla parempi kuin tuhat uutta.Joskus , ei aina.

Hei  kaikki satunnaiset lukijani. Pitkän ajan jälkeen voin sanoa  olevani täällä taas, en entistä ehompana mutta entistä vanhempana. Olisin erittäin onnellinen jos voisin kertoa olevani myös viisaampi mutta se tapahtuu vain jossain ihmemaassa minne rajallisesti ajattelevalla ihmislapsella ei valitettavasti ole mahdollisuutta päästä.

Ihminen EI viisastu vanhetessaan, hän on entistä enemmän sekaisin , jos entistä sekaisemmin voi enään olla, kaikesta  myllytyksestä. Ehkä hän on vain pikkuhilja lopettaa sen vouhkaamisen ja juoksemisen, huokailee syvään ja alkaa orientoituun elämään siihen että aika on tässä ja nyt.

Mutta yhdestä asiasta olen varma, mies jonka näin tänään ruokakaupassa oli aivan varmasti kiillottanut puolikaljunsa sillä se kiilsi..se siis todellakin KIILSI!

"Sattuma, on yleensä pitkän harkinnan seurausta" -Saldo-

Elämä nyt vaan on sitä että välillä ahdistaa ja välillä ei. Toisina päivinä tuntuu että onko missän mitään järkeä ja on valmis heittämään hanskat tiskiin naama punaisena huutaen vihtana se o ohi nyt. Tosinaan kaikki näyttää niin kauniilta ja ihmetellen hymyilee läpi arkirutiinien miksi jotkut edes viitsivät mököttää.

Mutta niitä huonoja päiviä täytyy olla. Ne opettavat meitä näkemään asioita syvällisemmin siitä keitä me olemme, kuka kukainenkin. Huonot päivät näyttävät meille ettei ole olemassa itsestäänselvyksiä vaan kaikki on yhtä katoavaa kuin tuulen puhallus heinäkuisena päivänä.

Se on varmaa ettei mikään ole pysyvää. Kaikki rikkoontuu ennemmin tai myöhemmin sillä elämä itsessään on jotakin mihin emme voi vaikuttaa. Mutta siihen me voimme ainakin vaikuttaa miten suhtaudumme elämään. Elämä itsessään on sykli, tuhansia syklejä  piiskaamassa toisiaan rikki, hajottamassa jotakin mikä ei ole omaamme. Mutta mitä  me siis voimme kuin vain uskoa elämään, siihen että jonakin päivänä asiat muuttuvat, jonakin päivänä me olemme osa jotakin jolla on merkitystä.

Kaikella on tarkoituksena, kurjuudellakin  -saldo-

Elämä on täynnä ei pelkästään outoja sanoja vaan myös ristiriitaisuuksia, dilemmoja, lainalaisuuksia, intuitiota, sanattomia viestejä ja havaintoja näin muutama esimerkki mainitakseni. Mitä sanaa sitten tahdotaan käyttää valinta o vapaa sananvapaassa maassamme mutta sain kysymysmerkkiajatuksen katsoessani ujoa Hellistä kakkosen uutislähetyksessä. Miettiä voi mistä ihmeestä kaikki nuo ajatukset putkahtavatkin päähäni täysin ilman ennakkovaroitusta. Minut on varmasti adduktoitu jossain elämäni vaihessa ja istutettu jokin symbioosi sisälleni.

Mietin hymyileeköhän Hellinen koskaan. Onhan säätiedottaminen elämääkin vakavampaa touhua ja kautta aikain kakkosen konservatiivinen linja aiheuttaa huvitusta kerta toisensa jälkeen. Varsinkin nyt kun he yrittävät epätoivoisesti lanseerata rennompaa linjausta kakkosen lähetyksiin. Tilanne on varmaan yhtä haastava jos yrität rapata autosi suomen talvessa kahdessa minuutissa.

Itse asiassa mietin millaista on elää Helsingissä osana sitä valtavaa väentungosta ja miksi yhä niin monet ryntäävät sinne suurin piirtein peruskoulusta valmistuttuaan silmät kiiluen suu vaahdossa. Versuksena voin kysyä miksi niin monet vastustavat kaupunkilähiöitä ja vannovat maalla asumiseen nimeen.

Tehdään testi kahdella ihmisellä. Toinen laitetaan päivän aikana huoneeseen jossa on vain yksi ihminen ,toinen heitetään kaupungin kaduille keskellä vilkkainta ruuhka-aikaa. Illalla kysytään millainen ihminen/ihmisiä he olivat kohdanneet. Edellä mainittu on varmasti tavannut paljon mukavia ihmisiä sekä kerännyt useita yhteistietoja. Siitähän on hyvä suunnistaa eteenpäin. Ensimmäinen puolestaan voi kertoa yksityiskohtaisia asioita toisesta ihmisestä ja ennen kaikkea siitä pitääkö hän tästä vai ei.

Tehdään toinen testi samoilla henkilöillä. Kysymme heiltä tahtovatko he elää loppuelämäsi tämän ihmisen kanssa. Sisätiloissa viettänyt henkilö voi sanoa vuorenvarmasti joko kyllä tai ei, jälkimmäisessä tapauksessa henkilö jää siis täysin nuolemaan näppejään. Ulkotiloissa aikaa viettänyt sanoo löytäneensä monta potentiaalista ehdokasta ja aika näyttää, ovatko he kaikki pettymyksiä vai kävikö flaksi. Eri asia on keneltä löytyy etsintä aikaa siinä väenpaljoudessa ja kiireessä, löytää kansi vakkaansa jos taottavana on usea rauta tai pehemmassa tapauksessa useampi rauta yhtä aikaa.

Asioilla on kääntöpuolensa - Saldo -

Kukaan ei ole niin viisas että voi kertoa toiselle kuinka tämän tulisi elää. Kukaan ei ole niin viisas että voisi kertoa oikean ratkaisun toisen ihmisen ongelmaan. Loppujen lopuksi olemme itse vastuussa elämästämme ja turvautuminen toisten ihmisten mielipiteisiin aiheuttaa pitkällä tähtäimellä meissä vain tyytymättömyyttä ja tunnetta siitä ettemme hallitse omaa elämäämme.

Toisen kokemus voi olla kuitenkin rikkaus, se voi aukaista silmämme huomaamaan ne asiat miltä olimme sulkeneet silmämme jo kauan sitten, toisen ihmisen kokemus voi antaa meille näkemyksiä suhteuttaa omaa elämäämme omiin arvoihimme, kartoittaa tavoitteidemme korkeutta, peilata tyytyväisyyttä suhteessa itseemme. Valinnat teemme loppujen lopuksi aina itse.

Emme voi tietää tulevaisuuttamme. Tuo jokin iankaikkinen päättymätön jatkumo joka on aina läsnä. Tulevaisuus on menneisyyden ennakointia. Tulevaisuuteen voimme vaikuttaa ja vaikuttamalla siihen voimme vaikuttaa menneisyyteen. Jokainen kerta katsoessamme taaksemme meidän tulisi olla tyytyväisiä näkemäämme. Emme saa sulkea silmiämme menneisyydeltä sillä menneisyys muovasi meitä sellaisiksi mitä olemme. Miksi murehtia tulevaisuutta sillä emme tiedä mitä se tuo tullessaan. Miksi asettaa itselleen korkeita tavoitteita jotka epäonnistuessaan rampauttavat meitä. Voisiko olla hyvä hetki kokeilla tänään, katsoa mitä tapahtuu, onnistua tai yrittää huomenna uudestaan.

Tulevaisuuden toiveita ei kannata haalentaa haikailemalla jotain mitä sinulla ei ole. Jatkuva epätoivo syö sieluasi tehden sinusta katkeran ihmisen joka ei hymyile huomiselle tahtoen unohtaa eilisen. Huominen ja eilinen ovat elämää, voimme oppia eilisestä, voimme tulla onnellisiksi huomisesta sillä huominen on aina uusi mahdollisuus. Asettaessamme huomiselle liian korkeita odotuksia väsymme jokapäiväisiin pettymyksiin ja lakkaamme uskomasta huomiseen.

Meidän tulisi lakata yrittämästä muovata tulevaisuuttamme omien joustamattomien toiveiden kaltaisiksi sillä elämällä itsellään on oma tahto. Meidän tulisi joustaa toiveissamme yrittäen muokata toiveitamme siihen hetkeen sopivaksi mikä on läsnä. Onnellisuus tulee siitä että nauttii hetkestä haikailematta mennyttä tai tulevaa, murehtimatta huomista, katumatta menneisyyttä.

Kieltäessään elämisen siinä hetkessä mikä on läsnä, ihminen tuhoaa huomisen mahdollisuuden. Samalla hän muodostaa menneisyyden jonka tahtoisi unohtaa. Elämättä jättäminen tuhoaa meidät ihmisinä, kohta lakkaamme nauramasta, toivomasta, vihaten itseämme, elämää ja toista ihmistä. yritämme entistä aggressiivisemmin vaatia itsellemme oikeutta olla se mikä olemme, singoten tyytymättömyyttä ympärillemme, koska elämämme ei mielestämme ole meidän vika olemme van ajautuneet siihen tahtomattamme. Loppujen lopuksi mitä väliä on siitä mihin olemme ajautuneet, me elämme tässä ja nyt. Asennoitumalla eri tavoin voimme saavuttaa tason jossa emme enää suorita jolloin epäonnistumiset vähenevät. Epäonnistumisten vähennyttyä uskallamme yrittää ja kun yritämme, saavutamme jotain.

Pahempaa voi olla vain elämättä jättäminen -saldo-

Elämä on raadollista. Mitä enemmän ikääntyy sitä enemmän läjähtää totuuksia vasten kasvoja säälimättä kuin otto pankkiautomaatin kuitissa. Peili ei valehtele sanotaan mutta kyllä vaan meidän peili ja rankalla kädellä. Meidän peilimme on synkronoitu suoraan länsimaalaiseen aikajärjestelmään. Sen ominaisuuksiin kuuluu että sen valehtelun aste on täysin riippuvainen kellon ajasta. Samoin peilillämme on sielu, suorastaan patalaiska sielu ja sen huomaa aina aamutuimaan.

Epäilette, mutta suotta. Väitteeni on täysin vedenpitävä ja faktaksi asian tekee se että voin todistaa väitteeni. Kukapa muu osaisi olla yhtä vilpitön kuin lapsi ja kaikkihan me olemme tavalla tai toisella joutuneet kuulemaan totuuksia näiden pienten totuudentorvien korvien välistä olevasta finnistä jota pääksi myös kutsutaan. Siispä todistajana on vilpitön lapsi.

Kun kameralla ottaa tai otatuttaa kuvan itsestään on tulos suorastaan järkyttävä. Mutta kun vilkaisee peiliin voi huokaista helpotuksesta ja yrittää kuvan ottamista uudestaan. Edelleen tulos on järkyttävä ja katsoessani peiliin se väittää edelleen kaiken olevan kunnossa. Sitä yrittää palauttaa kameraa takaisin liikkeeseen mutta ehdotus tyrmätään suoralta kädeltä. Kamera on moitteeton. Kyse on siis peilikuvasta. Sen täytyy valehdella. Mutta ei. Edelleen tuijotamme siedettävännäköistä peilikuvaamme ja olemme ymmällämme. Kaiken pitäisi olla hyvin.

Mutta auta armias aamutuimaan. Näky on suorastaan karmaiseva. Missä on se siedettävän näköinen heitukka joka vilkutteli eilen samaisesta peilistä. Totuus on karmaisen kun ovikello soi ja sitä laahustaa aukaisemaan oven yhtä raikkaana kuin metsätunkion rentukka. Lapsen karmaiseva rääkäisy herättää koko lähitienoon samalla kun hän silmät suurina yrittää epätoivon vimmalla päästä pois tuon Cherin ja Muppet Shown Animalin risteymän näköisestä eliöstä. Niinpä niin. Lasten suusta se totuus tulee, peilit valehtelee aamuisin ja kamerat ei koskaan.

Ihmeellistä kuinka elämä kääntää kaiken nurin. Vaikka kuinka yrittää asetella korttinsa pakkaan omasta mielestään oikein tulee jostain jokin joka sekoittaa pakan täysin. Silloin kun juuri vähiten sitä odotat se hiipii selkäsi taakse, nauraa hiljaista nauruaan ja kutittaa mennessään. Se jättää ilmaan vanan elämänhalustaan ja se kietoo sinut ympärillesi niin tiukkaan että sinun on vaikea hengittää, hengittää onnesta tai tuskasta.

Minä luovutin. En jaksa taistella enää, en suunnitella tai järjestää pakkaani. Annoin elämäni hänen käsiinsä vain huomatakseni osaavani rakastaa. Mikään ei ole pysyvää ja tiedän hänen voivan hetkellä millä hyvänsä hiipiä elämääni jälleen ja muuttaa kaiken, siksi yritän unohtaa huomisen nauttien tästä mitä minulla on nyt.

Mitä kaikkea pienen ihmisen täytyykään kestää. Ikuista kamppailua epätoivon ja toivon välillä, luopumisen ja saamisen tuskaa, rakkautta ja vihaa. Pelkoa menetyksestä, toivoa tulevasta eikä koskaan mikään ole tarpeeksi hyvin.

Tässä minä istun. Mieli haikeutta täynnä tulevasta menetyksestä, melankolisuus joka käpertää sydämeni pieneksi rusinaksi ja toisaalta suunnaton rakkaus mikä laajentaa sydämeni , huumaa aistini ja saa minut sokeaksi halusta. Kuinka onnellinen olenkaan kun minulla on sinut, juuri nyt. Kuinka onnellinen olenkaan kun annat minun tuntea ja elää, olla oma itseni.

 " Elämistä on osata luovuttaa kun sen aika on "  -saldo-

Virallinen Sanakirja löytyy ihan omana bloginaan, teretulemast tutustumaan darramaiseen kielenkäyttöön! 

Apanintaa = Painitaa

Enmä = Enkä

Huttaan = Huutaan

Jonottaa = Janottaa

Josksu =Joskus

Kaunapas = Kauanpas

Kosaa = Kostaa

Kosotn = Kostin

Krikasta = Kirkasta

Lanatian =Lauantaina

Meninana = Meinaan

Muisat = Muista

Mulal = Mulla

Musitamisessa = Muistamisessa

Nini = Niin

Nisro =Nirso

Oejtaa = Ojentaa

Pysytisi = Pystyisi

Slmän = Silmän

Sukaltas =Uskaltas

Toööa = Tolla

Usaklla = Uskalla

Vapaaheosesti = Vapaaehtoisesti

Viakuksia = Vaikeuksia

Vuosian = Vuosien

 Puhelin soi, ajattelin sen vain olevan joku jolla ei oikeasti ole mitään asiaa, jotakin mitä ei voisi hoitaa myöhemminkin. Silloin en käsittänyt että oli aika jälleen pysähtyä, katsoa maailmaa uusin silmin, nähdä asioita miltä olin jälleen sulkenut silmäni.

Kornia, miten elämä muistuttaa itsestään. Tasan viisi vuotta sitten olin kasvokkain elämän ja kuoleman kanssa, surren menetystäni , soimaten itseäni jättämättä tekemisestä, ivaten ihmisen vajavaisuutta osata nauttia elämästä silloin kun on vielä aikaa.

Tahdonko minä rakastaa ja kuolla ikävään toisen mentyä pois vai tahdonko kovettaa itseni olla tarvitsematta ketään jolloin minuun ei sattuisi koskaan niin kovasti. Olenko valmis kestämään suunnatonta tuskaa jossakin vaiheessa vai otanko mieluummin elinikäisen kytevän tuskan joka juontaa juurensa yksinäisyydestäni. Haluanko elää ja tuntea vai tahdonko suoriutua ja kärsiä. Luulisi että valinta ei ole kovin vaikea, silti niin useat meistä valitsevat järkkymättömyyden rakastamisen sijasta, vaihtavat arvostuksesta välinpitämättömyyteen, kunnioituksen ylimielisyyteen.

Miksi ihmisen on niin vaikea rakastaa silloin kun on rakastamisen aika.

“ On itsensä huijaamista yrittää elää ilman rakkautta” -saldo-

Ystäväni valokuvaa. Pidän hänen tavastaan nähdä maailmaa ja usein löydän hänen kuvistaan asioita jotka koskettavat juuri minua. Valokuvat ovat ikään kuin taideteos, hetki joka on vangittu ikuisuuteen. menneisyys joka oli mutta josta jäi pieni ripe meidän tajuntaamme, muistoihin vaikka kuvat häviävät ajan saatossa. Mikä tekniikan vuoksi mikä infotulvaan. Kuvat ovat äes ikuisia ja vaikka unohtaisimmekin näkemämme toisinaan se vaikuttaa meihin tavalla johon emme kykene vaikuttaa. Kaikki näkemämme, kokemamme on osa meitä, asioita jotka muovaavat meistä heitä keitä olemme.

En saa yhtä valokuvaa mielestäni. Se kummittelee toisinaan mielessä ja kun katson sitä pidän siitä entistä enemmän. Löydän joka kerta uusia ulottuvuuksia, ihastellen ja kunnioittaen sen minussa aiheuttamaa pelkoa. Kuinka totta joku kuva voi olla, kuinka se raadollisuudessaan paljastaa ihmisen todellisen luonteen mitään salaamatta, avoimena kuin tyhjä kirja.

Pidän hänen tavastaan nähdä maailmaa. pidän siitä entistä enemmän