Puhelin soi, ajattelin sen vain olevan joku jolla ei oikeasti ole mitään asiaa, jotakin mitä ei voisi hoitaa myöhemminkin. Silloin en käsittänyt että oli aika jälleen pysähtyä, katsoa maailmaa uusin silmin, nähdä asioita miltä olin jälleen sulkenut silmäni.

Kornia, miten elämä muistuttaa itsestään. Tasan viisi vuotta sitten olin kasvokkain elämän ja kuoleman kanssa, surren menetystäni , soimaten itseäni jättämättä tekemisestä, ivaten ihmisen vajavaisuutta osata nauttia elämästä silloin kun on vielä aikaa.

Tahdonko minä rakastaa ja kuolla ikävään toisen mentyä pois vai tahdonko kovettaa itseni olla tarvitsematta ketään jolloin minuun ei sattuisi koskaan niin kovasti. Olenko valmis kestämään suunnatonta tuskaa jossakin vaiheessa vai otanko mieluummin elinikäisen kytevän tuskan joka juontaa juurensa yksinäisyydestäni. Haluanko elää ja tuntea vai tahdonko suoriutua ja kärsiä. Luulisi että valinta ei ole kovin vaikea, silti niin useat meistä valitsevat järkkymättömyyden rakastamisen sijasta, vaihtavat arvostuksesta välinpitämättömyyteen, kunnioituksen ylimielisyyteen.

Miksi ihmisen on niin vaikea rakastaa silloin kun on rakastamisen aika.

“ On itsensä huijaamista yrittää elää ilman rakkautta” -saldo-