Joskus täytyy tapahtua jotakin ennen kuin havahtuu heräämään eloon. Ilman sattumuksia sitä ikään kuin kävelee unissaan tehden asioita rutiininomaisesti näkemättä ja havainnoimatta ympäristöään. Se on jotenkin surullista sillä tarkoitus on nauttia elämästä täysillä eikä silloin kun on vaarassa menettää kaikki elämisen mahdollisuus.

Kuinka ihanaa on huomata ihmisiä ympärillään taas, tuntea auringonsäteet kasvoillaan ja kuunnella luonnon ja elämän ääniä. Vatsassa kipristelevä tunne elämän jännittävyydestä ikään kuin epätoivoinen tarrautuminen elämään ennen kuolemista. Mitä me oikeastaan yritämme saavuttaa sillä. Yritämmekö huijata sairauttamme vai yritämmekö kieltää itseltämme tosiasiat ettei kaikki ole kunnossa. Yritämmekö vakuuttaa jollekin suuremmalle että meillä on työ vielä kesken että tahdomme jäädä tänne ja elää vaikka uskon että kyse on loppujen lopuksi tuttujen ja turvallisten rutiinien poisjäämisenpelkoa, siitä että pelkäämme etteivät ihmiset enää ole läsnä vaikka emme ymmärrä ettei sillä siinä vaiheessa ole väliä. Se on vain niin vaikeaa ajatella että aikani oli tässä ja nostaa katse kohti tuntematonta kuoleman jälkeistä elämää, uskoen siihen ken tahtoo.

Minua niin nauratti kun kuulin ihmislasten puhuvan keskenään. Toisen lapsen äiti oli viimeisillään siunatussa tilassa ja taapersi ison mahan kanssa pihan poikki. Vieras lapsi katsoi kateellisena ohikulkevaa kaverinsa äitiä ja sanoi: “ Mutta meijän äitilläpä on isompi maha ku teijän äidillä!”. Ei siinä voinut muuta kuin nauraa vaikka ymmärrettävästi puhuneen lapsen äiti ei olisi kovinkaan riemastunut kuullessaan kyseisen kommentin. Pääasia että minulla oli hauskaa.

" Merkitystä on nyt" - saldo-