Tänään minua hymyilytti aamuauringon paiste, syksyinen tuuli ja kuraiset lapset pihalla. Kuinka herttaista on kävellä lasten ohi ja kuulla osan heidän jutuistaan ja kuinka raadollista onkaan huomata menettäneensä jotain niin arvokasta lapsuuden mukana. Ihminen, perustyytymätön elämäänsä sillä aina on joku joka on kauniimpi, rikkaampi, fiksumpi , menestyneempi tai onnekkaampi kuin me, aina on joku jolla on asiat helpommin tai paremmin. Klisee jossa sanotaan, että tieto lisää tuskaa pitää kutinsa. Miten pieni lapsi joka ei muunlaisesta elämästä tiedä osaa ottaa hetkestä kiinni, pysähtyä, ihmetellä, innostua ja riemastua. Kun me aikuiset jäämme perään kuuluttamaan surkeaa kohtaloamme, kiirettä, epäoikeudenmukaisuutta ja elämän hektisyyttä lapset nauttivat joka hetkestä täysin siemauksin iloinen ja suruineen.

Lapsi tietämättömyydessään voi olla moninkertaisesti ja monisäikeisemmästi rikkaampi kuin yksikään meistä aikuisista. Hän on puhtaudessaan valmis ottamaan jokaisen askeleen kerrallaan, hämmästellen ja ihmetellen, totutellen uuteen juuri oppimaansa asiaan. Miksi me aikuiset uskottelemme itsellemme olevamme valmiita emmekä suostu kehittymään. Emme pysähdy oppimaan uutta, emme havannoi ja nauti elämästä vaan uskottelemme itsellemme olevamme se keitä aina olemme olleet. Me, aikuiset, olemme oman itsemme kehityksemme jarruna, ei siis ihme että niin moni asia tässä aikuisten maailmassa on niin pielessä, niin pielessä.

" Pienistä sirpaleista muodostuu koko elämä" - saldo-