Tunteeni ei ole elämänjanoa. Elämänjano on saavuttaa epätoivoisesti jotakin, kiire ja hinku päästä jonnekin elämässä. Se on jano, koska ihminen on niin näivettynyt sen puutteesta, ettei voi juoda niin nopeaa kuin tarvitsee.  Tämä on jotain aivan muuta. Se on hymy aamussa, tanssihetki kaupan käytävillä, pyörähdys kädet avoimina keskellä ihmisvilinää nauraen muiden hämmentyneille kasvoille. Olen rakastunut, olen rakastunut elämään. Parhain sana kuvaamaan olotilaani on elämänrakkaus.

Elämässämme monesti paradoksaalisesti työnnämme kauemmas itsestämme sen mitä niin kovasti janoamme. Olemme niin aktivoituneita löytämään ja saavuttamaan janoamaamme, että unohdamme kaiken muun. Liian monta kertaa unohdamme elää, nauttia hetkestä. Jokainen meistä toivoo ja unelmoi, minäkin, olen kuitenkin löytänyt rauhan. Riittää, että minulla on unelmani ja toiveeni. Toteutuvatko ne vai eivät, mutta tiedän, että ne ovat olemassa. Saavutanko koskaan, en tiedä, sillä olen lakannut juoksemasta sen perässä ja nautin siitä tunteesta että se on jo olemassa. Olen päästänyt irti, lakannut janoamasta.

Minulla on kaihomieleni. Kaihomieli on ihminen, minun toinen puoliskoni joka antaa minulle lisää elämääni tullakseni vielä suuremmaksi. En tiedä kuka hän on, mutta tunnen hänen olemassaolonsa ja tiedän että hän tuntee olemassaoloni yhtälailla. Ehkä olemme siinä elämänvaiheessa että oppimismatkamme on kesken. Emme ole valmiita kohtaamaan vielä, välttämättä emme koskaan kävellessämme jatkuvasti toistemme ohi, mutta tärkeintä on tieto ja tunne hänen olemassaolostaan. En siis käytä energiaani siihen että odottaisin kärsimättömästi, etsisin epätoivoisesti, takertuisin jokaisen oljenkorteen vaan minä odotan, tässä  ja juuri nyt.

Toisinaan kaihomieli väistyy aisteistani. Se tietää, että minun on elettävä ja koettava jotta oppisin, jotta olisin valmiimpi häntä varten. Ja minähän opin, opin koko ajan ja jokainen kokemus vie minua lähemmäs häntä. Kunhan vain muistan elää, kokea ja oppia ikäviäkin asioita jotta olisin tarpeeksi valmis, tarpeeksi sillä ikinä emme voi olla valmiita, raakileet.

”Emme janoa jos lakkaamme juoksemasta ja nautimme matkasta”

-saldo-

Usein menemme sanomattomien uskomusten mukaan, barrikadeilla heilutellen valkoista lippua nyökytellen että näin on, kiire on pahasta. Olisiko silloin aika istahtaa hetkeksi tajutakseen että juuri se oma näkökanta kiireestä pahana voisi olla suppea, negatiivinen ja ei todellakaan omanlainen näkemys. Kun katsomme toisia ihmisiä suppeiden lasien läpi saa se meidät epäilemään ihmistä, et voi olla tehokas ja hyvä jos olet kiireinen, et saa mitään kunnollista aikaa.  Monesti ihminen kävelee toista vastaan sormipystyssä kertoen totuutena mitä tulee tapahtumaan jos et luovu kiireestäsi. Sinä poltat vain itsesi loppuun ja leikit terveydelläsi. Haaskalinnut odottavat tilaisuutta kieli pitkällä ollakseen oikeassa, mitä minä sanoin sinulle, no niin nytpä se taas nähtiin, mitä minä sanoin.

Minä olen kiireinen sekä samalla onnellinen ja kaiken tämän painolastin alla tunnen onnellisuudestani syyllisyyttä. Enhän minä voi olla onnellinen jos olen kiireinen, enhän minä voi olla tasapainoinen jos olen kiireinen, enhän minä herrajumala nyt voi olla onnellinen kun en elä terveessä parisuhteessa ja tapaa ystäviä säännöllisti tai ota joka viikko itselle omaa aikaa.  Kuka himskatti näitä väitteitä oikein viljelee.

Kiire voi olla buusti. Kiire voi olla kunnianhimoa, kiire voi olla elämästä nauttimista, kiire voi olla tehokasta ajankäyttöä, kiire voi olla oma valinta joka tukee persoonallisuutta. Toisaalta kiire voi olla sähellystä, asioiden vääriä tärkeysjärjestyksiä, olosuhteiden pakkoa, oma valinta mutta se on varma että kiire on jokaiselle omanlainen, hyvässä tai pahassa eikä kukaan ulkopuolinen ole kykenevä tuomitsemaan toista hänen omassa elämässään. Voisiko jokainen meistä olla ainutlaatuinen ja omanlaisensa persoona joka tietää itse parhaiten mihin rahkeet riittävät ja mihin ei, mistä nauttii ja mistä saa energiaa.

Ihmisestä ei tee onnellista eikä onnetonta kiireen määrä. Kyse on pikemmin omasta valinnasta miten elämäänsä elää sekä ennen kaikkea omasta asenteesta.

” Ihminen,  uskomuksen kuuliaisin vanki ”

-saldo-

Unohdamme usein olla kiitollisia ja onnellisia siitä mitä olemme. Ajan saatossa meistä tulee itsellemme itsestään selvyyksiä emmekä muista kohdella itseämme sillä kunnioituksella ja arvostuksella mitä tarvitsisimme. Minä tunnistan tämän. Olen unohtanut hoitaa itseäni sekä sydäntäni niiden ansaitsemillaan tavoilla, mitä paheita on liikaa ja mitä hyvää on liian vähän. Elämme yhteiskunnassa missä kaikki tuomitaan oikeaksi tai vääräksi, hyväksi tai pahaksi, hyödyksi tai haitaksi, turhaksi tai tärkeäksi. Onko minun sydämeni siis hyvä koska on oikein olla hyvä ja on hyödyksi olla tärkeä. Tekeekö sydämestä pahan jos on pahasta olla väärässä sekä haitaksi olla turha.

Useinkaan emme huomaa omaa pahuuttamme sydämissämme. Se pahuus saa meidät pelkäämään ja epäilemään, mikä sinällään on ihan hyväkin asia, mutta kun pahuus valtaa sydämen antaa se meidän omille peloille vallan. Emme välttämättä ole kykeneviä näkemään toisen ihmisen sydämen hyvyyttä omilta peloiltamme, jotka tahraavat hyvän sydämemme. Pahuus on aina pahuutta, vääryys on aina vääryyttä, eikä asioita tule hyväksyä eikä niitä tarvitse antaa anteeksi, mutta on hyvä ymmärtää, että asiat eivät aina ole niin mustavalkoisia kuin miltä ne ensin näyttävät. Jos emme kykene ymmärtämään, jäämme katkeruuden lonkeroihin ja mustaamme itse oman sydämen. Toiset meistä ovat eläneet pimeydessä niin kauan, ettei sydämen hyvyyttä saa elvytettyä, silloin meille ei jää vaihtoehtoa kuin paeta. Sydämen hyvyyttä on myös ymmärtää että kaikki ihmiset eivät ole pelastettavissa, ei edes rakkaudella. Sydämen hyvyyttä on suojella omaa sydäntään kaikin mahdollisin keinoin.

Sydämen hyvyys on iloa ja tuskaa. Miten kaunista on nähdä onni ja ilo toisen silmistä, miten ihanaa on pysähtyä seuraamaan ventovieraita ja nähdä heidän onneansa. Miten sivustaseuraajana nähty pieni hymy tai katse saa meidät hymyilemään ja tuntemaan kuin maailma valaistuisi ja avartuisi.  Toisaalta miten sielu huutaa ahdistusta kun näen ihmisen oman arvottomuuden enkä saa puettua sanoiksi sitä mitä minä näen, aivan eri silmillä kuin hän itse itsensä. Se on raastavaa kun ei saa toista ymmärtämään, että meissä jokaisessa on jotain kaunista ja hyvää, toisinaan se on hukassa, piilossa, vaiennettu tai liattu, mutta hyväksynnällä ja rakkaudella pienet valuvirheet voi korjata, mutta vain pienet. Tarvitsemme vain taskulampun, saippuaa ja vettä, äänenvahvistimen ja runsaasti aikaa. Me tunnemme, jos annamme itsellemme luvan tuntea, jos emme kuoleta sydäntämme vaan hyväksymme sen epätäydellisyyden. Toisinaan asiat vain ovat niin kuin ne ovat ja olemme tarpeeksi sellaisina kuin olemme.

Minä näen omat vajavaisuuteni ja epätäydellisyyteni, välillä ne saavat minut mietteliääksi mutta useimmiten olen niiden kassa sopusoinnussa, enkä anna niille pitkäksi aikaa valtaa. Minä ymmärrän että minä itse hallitsen omaa ajatteluani, enkä anna yhteiskunnan normien tai muiden ihmisten sanomisten tai tekemisten vaikuttaa siihen kuka minä olen, mitä sanon, teen, miten käyttäydyn tai ajattelen. Minä rakastan itseäni terveellä tavalla ja mitä enemmän itseäni rakastan, sitä enemmän minulla on rakkautta muille jaettavaksi. Ehkä se tekee sydämestäni hyvän, tahdon tehdä hyvää, minä valitsin hyvyyden koska sillä tavoin huomasin olevani onnellisempi.

Kun seuraavan kerran kuljet maailmalla tunnet sykähdyksen rinnassasi mitä oudommassa paikassa, ehkä se oli minun pienen sydämeni rakkaudentunnustus sinulle ja sinun ihmisyydelle . Ehkä jonakin päivänä et kävele minun ohitseni vaan pysähdyt ja näet sydämeni, joka sykkii juuri sinulle

” vain pysähtymällä pääsemme määränpäähämme ”.

- saldo -

Edelleenkään minä en sure sitä että he toivottavasti kaikkoavat laattojeni alta, mieluummin nyrpistäen nenään ja heilutellen tuntosarviaan raivoissaan elinympäristönsä pilaamisesta, pakkaavat kimpsunsa ja kampsunsa lähtien paremmille asuinseuduille. Parempi niin kuin ”paremmille metsästysmaille” mutta se ei ole minun päätettävissäni mitä he sirotteen kanssa mahtanevatkaan tehdä. Olen julma ja suljen silmäni oman mukavuuteni vuoksi ja tunnen suurta häpeää ollessani ihminen.

Se, mikä minua syyllistää, on hyvinkin monimutkaisempi juttu. Vielä eilen katsoin siltä valtavaa muurahaisten sähläämistä edes takaisin, samaa mitä näen joka kerta ruokakaupassa perjantain ruuhka-aikaan tai lapsilisäpäivinä mutta tänään on seinänvierustani lähes tyhjät. Ei enää sekamelskaista hyörintää toistensa lomassa, ei enää raivokasta taistelua oksankorren taltuttamiseksi raahatakseen sen yhdyskuntansa tukirakenteeksi, on kovin hiljaista nyt. Kuin kaupungin juhannus, kaikuvilla tyhjillä kaduilla. Mutta sekään ei suunnattomasti minua syyllistä sillä tuudittaudun kuvitelmiin marssivista muurahaisjonoista joissa jokaisella on joko kiemurteleva minimuurahainen sylissään tai olkapäillään tikun varteen solmittu punaruutuinen matkanyytti.

Mietin mikä ehkä saattoi olla muurahaisraukka yhdyskunnan heikoimman yksilön kohtalo. Ensin raasut hakevat niska limassa ruokaa kuningattarille ja muille jäsenille, päivästä toiseen ikuista motkotusta ja takapuoleen potkimista: ” Hus hus, joudu jo , meillä on nälkä, suorita suorita suorita! ”, ja niin nämä poloiset niskalimassa vaeltavat henkensä uhalla ruokkiakseen koko ahnaan, itsekkään katraan.

Sen erään kerran, tänä aamuna, he vaelsivat motkotusten saattamina jälleen ruuansaalistusreissuilleen ja kun heidän omanlaiset silmänsä tottuivat auringonvaloon ja ulkoilmaan kaiken sen kylmyyden ja mutaisuuden jälkeen (en voi kuvitellakaan yhdyskunnassa olevaa aromia yön jälkeen) he kokivat riemastuksen valtaavan sisimpänsä. Siinä se nyt oli, suoraan oviaukon edessä, herkullinen vaaleanpunainen ja vielä kaiken lisäksi kevyt kannettava josta riittäisi ruokaa useammalle. Hiphei ja hurraa sitä riemun päivää kun aherruksen sijaan muurahaisraukat kuvittelivat saaneensa oikein puolikkaan pekkasen kaikkien näiden vuosien jälkeen pienoisen rehkimisen jälkeen. Kerrankin leppoinen työ aamupäivää ja halvat huvit loppupäivää ikuisen puurtamisen sijasta, ilmakaan ei näyttänyt juuri silloin mitenkään huonolta päinvastoin. Siinä ne sitten onnesta soikeana raahasivat jauhetta muille nälkäisille, hymy korvissa ja askel keveänä, mielessä jo pihapiirin vieraat houkutukset ja naapurin yhdyskunnan Liisukka loppupäiväksi. 

Mutta kuinkas sitten kävikään. Hetken tomerana vaaleanpunaista herkkua raahattuaan askel alkaa painaa, silmissä sumenee, muutenkin on niin outo olla. Silmät painuvat väkisin kiinni ja viimeinen mitä äsken vielä niin onnesta soikeana oleva muurahaisparka aisti oli raivoava, kun muurahaisten PMS oireissa  oleva suurin kruunupää haukkui hänet pataluhaksi myrkytetyn ruuan vuoksi.  Kuolla nyt hetken huuman jälkeen, aivan hillitöntä raivoamista kuunnellen vaikka tarkoitusperät olivat  muiden hyväksi, täysin vilpittömät ja kaiken uhraava.

Tätä minä niin suuresti mietin, kuinka inhottava tapa kuolla.

” Muurahaisongelma on haasteistasi pienin”

- saldo -

Hyviin tapoihin kuuluu että tervehditään vaikka kauppaan astuessa ja hyvästellään lähtiessä, se on ikään kuin vapaamuotoinen hei ja moi. Välitön kulttuuri on poistanut tiukat tapaetikettisäännöt ja ihmiset ottaa rennommin kohtaamisen, ilman esiliinoja ja suurempia rituaaleja päivähuoneista ja istuma järjestelyistä tai asennoista.

Eräs vallitseva tervehtimiskulttuurin muoto estää sinua ottamatta minkään valtakunnan kontaktia ihmiseen jos teitä ei ole esitelty. Osapuolet kyllä tietävät toisensa olemassaolon mutta se ikään kuin kielletään, toisen olemassaoloa ei tunnusteta verukkeella ” koska teitä ei ole esitelty toisillenne”. Pystyäkseen sanomaan hei ja moi, vaatii se kolmannen osapuolen joka tuntee teidät kummatkin. Tämä kolmas osapuoli ikään kuin määrittelee arvosi, milloin olet saavuttanut sen arvon, että voit tulla osaksi meidän yhteisöä. Ihminen, jolle tällainen kulttuuri ei ole ominaista, kokee ulkopuolisuutta ja syrjintää. Se aiheuttaa oman arvontunteen alenemista ja häpeää olla se kuka on, hämmennystä ihmisten niin karkeasta luokittelusta ihan ok tyyppistä mitättömyydeksi.

Naurettavaa tässä on se että kohdatessa sinun täytyy olla sisäänpäin kääntynyt, läheisistä välittämätön ihminen, katseesi pitää suunnata teennäisesti muualle ja väheksyä toisen olemassaoloa, vaikka se ei olisi sinulle luonteenomaista. Kuitenkin nämä tapamääräyksensä ilmituoneet ihmiset kyllä sanovat hei ja moi, heittävät läppää tuttavallisesti ventovieraiden kanssa niin kaupan kassatädistä, ohikulkevaan tai hississä matkustavaan. Kuka hemmetti heidät esitteli kysyn minä. Millainen ihminen määrittelee oman arvonsa niin suureksi, että kykenee päättämään kuka saa tuntea kenet ja milloin. Millainen on se ihminen joka määrittelee toisen ihmisen arvon tulla hyväksytyksi.

Miksi ihminen ottaa virallisten tilanteiden käytänteet arkielämänsä käyttöön kertoo minusta vain sen, että ihminen ei ole hyväksynyt omaa itseään sellaisena kuin on, vaan korottaa itsensä muiden yläpuolelle kokien näin tunnetta olla jotakin. Täältä korotetulta pallilta hän osoittelee valtikallaan vuoronumeroita muille kanssaihmisilleen kenelle sallitaan vuoro olla olemassa, tulla nähdyksi, ja asetellaan ihmiset tärkeysjärjestykseen mielivaltaisesti. Korkealla eriytyneessä ylhäisessä tilassa hän on loppujen lopuksi ihan yhtä yksin kuin muiden ihmisten seassa pienuuden tunteensa kanssa.

Minä sanon että se on puhtaasti paskantärkeää itsensä korostamista joka perustuu vallankäyttöön ja hallintaan vailla minkään valtakunnan hyviä tapoja saatikka ihmisarvon kunnioittamista. Tämänkaltainen vallankäyttö on vain oman pienuuden ja arvottomuuden tunteen vaientamista toisia pienentämällä ja alistamalla. Nyt eletään 2000 - lukua eikä mitään keski-aikaa. Perkele.

" Monimutkaisuus luo tunteen tärkeydestä "

-Saldo-

Olemme lakanneet kuuntelemasta itseämme ja sitä mitä sisällämme on kerrottavanaan. Annamme järkemme pelkojen ohjailla meitä ja tuudittaudumme siihen, että ainut oikea tapa on olla tyytyväinen siihen mitä on, vaikka se tekisi meidät onnettomiksi. Käyttäytyessämme näin me annamme oman elämämme vastuun toisille, syytämme aina kaikkea muita omasta elämästämme kuin itseämme. Suljemme sen sisäisen onnellisen lapsemme äänen ja annamme aikuisiän uskomustemme vaikuttaa päätöksiimme vaikka ne ovat muovautuneet ajan saatossa niistä elementeistä mitä me olemme kohdanneet. Ne elementit muokkasivat meitä, mutta ne eivät tee meistä sitä joita me olemme. Me itse valitsemme joka päivä miten asennoidumme asioihin, millaiset uskomuksemme ovat ja me voimme valita näemmekö sen sillä tavalla miten meidät on opetettu vai näemmekö ne sillä tavalla kuin tahdomme ja valitsemme nähdä.

Olen ollut onnellisessa asemassa sillä olen saanut tavata ihmisen joka ei usko elämän valinnan mahdollisuuteen. Se laittoi kyseenalaistamaan koko oman uskomukseni ja miettimään asioita uudelleen. Mitä enemmän mietin, sitä varmempi olin siitä että oman elämämme onnellisuus on kiinni valinnoistamme. Mietin kaikkia niitä ihmisiä mitkä kaikista kärsimyksistään ja järkyttävistä koettelemuksistaan huolimatta ovat löytäneet onnen elämässään, jotka edelleen ovat positiivisia ja hyväntahtoisia ihmisiä siitäkin huolimatta että ovat kokeneet suunnatonta vääryyttä. Sitä suuremmalla syyllä, olen vakuuttunut enemmän siitä, että ihminen voi valita oman asenteensa elämään riippumatta siitä mikä on kasvatuksellinen tausta tai menneisyyden historia. Oikealla asennoitumisella voi selviytyä suuristakin koettelemuksista voittajana.

Ihmisinä olemme erilaisia. Toisille irtipäästäminen on helpompaa ja toisille vaikeampaa, se mihin jäämme kiinni voi olla ihminen, asia, asenne tai tunne ja ne voivat koukuttaa meitä voimistuen tai keksimällä aina uuden keinon millä pitää meitä otteessamme. Irtipääseminen vaatii lujuutta ja ennen kaikkea se vaatii uskoa itseensä, siihen että selviytyy. On todella vaikeaa mennä muutoksen läpi kun kaikki pisteytetään, määritellään hyväksi tai pahaksi, on tuomittavaa tai oikeutettua. On vaikeaa kuunnella ääntään kaiken tämän myllerryksen keskellä missä jokainen taho toitottaa mitä kaikkea sinun tulisi olla ollaksesi hyväksytty ja rakastettu. Selviytyäksemme tarvitsemme monta asiaa, lujan uskon itseemme että riitämme sellaisina kuin olemme, uskon siihen että voimme itse valita elämämme, asenteemme ja käytösmallimme riippumatta muista ihmisistä, sekä siihen että osaamme nähdä muutoksen hyvänä, löytää jokaisesta asiasta jotain hyvää joka kannattelee meitä elämässämme eteenpäin.

Mitä sinä muuttaisit juuri tässä hetkessä, omassa elämässäsi, jotta olisit onnellisempi?

- Peilistä löytyy suurin vihollisesi -

Saldo

Kornia, miten elämä muistuttaa itsestään. Tasan viisi vuotta sitten olin kasvokkain elämän ja kuoleman kanssa, surren menetystäni , soimaten itseäni jättämättä tekemisestä, ivaten ihmisen vajavaisuutta osata nauttia elämästä silloin kun on vielä aikaa.

Tahdonko minä rakastaa ja kuolla ikävään toisen mentyä pois vai tahdonko kovettaa itseni olla tarvitsematta ketään jolloin minuun ei sattuisi koskaan niin kovasti. Olenko valmis kestämään suunnatonta tuskaa jossakin vaiheessa vai otanko mieluummin elinikäisen kytevän tuskan joka juontaa juurensa yksinäisyydestäni. Haluanko elää ja tuntea vai tahdonko suoriutua ja kärsiä. Luulisi että valinta ei ole kovin vaikea, silti niin useat meistä valitsevat järkkymättömyyden rakastamisen sijasta, vaihtavat arvostuksesta välinpitämättömyyteen, kunnioituksen ylimielisyyteen.

Miksi ihmisen on niin vaikea rakastaa silloin kun on rakastamisen aika.

“ On itsensä huijaamista yrittää elää ilman rakkautta” -saldo-

Kuinka ihanaa on huomata ihmisiä ympärillään taas, tuntea auringonsäteet kasvoillaan ja kuunnella luonnon ja elämän ääniä. Vatsassa kipristelevä tunne elämän jännittävyydestä ikään kuin epätoivoinen tarrautuminen elämään ennen kuolemista. Mitä me oikeastaan yritämme saavuttaa sillä. Yritämmekö huijata sairauttamme vai yritämmekö kieltää itseltämme tosiasiat ettei kaikki ole kunnossa. Yritämmekö vakuuttaa jollekin suuremmalle että meillä on työ vielä kesken että tahdomme jäädä tänne ja elää vaikka uskon että kyse on loppujen lopuksi tuttujen ja turvallisten rutiinien poisjäämisenpelkoa, siitä että pelkäämme etteivät ihmiset enää ole läsnä vaikka emme ymmärrä ettei sillä siinä vaiheessa ole väliä. Se on vain niin vaikeaa ajatella että aikani oli tässä ja nostaa katse kohti tuntematonta kuoleman jälkeistä elämää, uskoen siihen ken tahtoo.

Minua niin nauratti kun kuulin ihmislasten puhuvan keskenään. Toisen lapsen äiti oli viimeisillään siunatussa tilassa ja taapersi ison mahan kanssa pihan poikki. Vieras lapsi katsoi kateellisena ohikulkevaa kaverinsa äitiä ja sanoi: “ Mutta meijän äitilläpä on isompi maha ku teijän äidillä!”. Ei siinä voinut muuta kuin nauraa vaikka ymmärrettävästi puhuneen lapsen äiti ei olisi kovinkaan riemastunut kuullessaan kyseisen kommentin. Pääasia että minulla oli hauskaa.

" Merkitystä on nyt" - saldo-

Lapsi tietämättömyydessään voi olla moninkertaisesti ja monisäikeisemmästi rikkaampi kuin yksikään meistä aikuisista. Hän on puhtaudessaan valmis ottamaan jokaisen askeleen kerrallaan, hämmästellen ja ihmetellen, totutellen uuteen juuri oppimaansa asiaan. Miksi me aikuiset uskottelemme itsellemme olevamme valmiita emmekä suostu kehittymään. Emme pysähdy oppimaan uutta, emme havannoi ja nauti elämästä vaan uskottelemme itsellemme olevamme se keitä aina olemme olleet. Me, aikuiset, olemme oman itsemme kehityksemme jarruna, ei siis ihme että niin moni asia tässä aikuisten maailmassa on niin pielessä, niin pielessä.

" Pienistä sirpaleista muodostuu koko elämä" - saldo-

Se taitaa olla meille kaikille jo ihan tuttua, ikuinen kiistan aihe miesten ja naisten välisistä eroista, vallan käytöstä ja tasa-arvosta. Silti kumpikin omaa sukupuoltaan edustava taho antaa ymmärtää kuinka epäoikeudenmukaisesti ja epätasa-arvoisesti he kumpainenkin ovat toisiinsa nähden. Eihän sitä käy kiistäminen, niin kauan kuin ihmisten keskinäinen kunnioitus toista ihmistä kohtaan ei ole voimassa niin kauan sama tahti jatkuu. Mitä jos jokainen tutkisi vain sitä omaa napaansa hetken aikaa tai tässä tapauksessa sitä toisen napaa eikä koko ajan pyrkisi ajattelemaan omaa erinomaisuuttaa ja toisen vajavaisuutta, omaa oikeuttaan ja osoittamaan sormella mitä toinen on tehnyt väärin.

Kilpajuoksu miesten ja naisten välillä on alkanut, ikuinen maratoni joka ei näytä loppuvan, päinvastoin se jatkuu ja jatkuu. Jo aikojen alussa mies on ollut se joka sanoo ja nainen vikisee, mutta tilanne on muuttunut. Naiset ovat nousseet barrikadeille sivistyksen myötä vaatien itselleen tasa-arvoista kohtelua niin kotona kuin työssä sekä parisuhteessa vaatien omaa oikeutta päättää omista asioistaan. Sehän tulisi olla jokaiselle itsestään selvä asia, jokainen ihminen sukupuoleen katsomatta tulisi olla tasa-arvoinen jokaisessa suhteessa ottaen tietenkin huomioon biologiset ja fyysiset erot. Kuitenkin kummasti nämä itsellään vallan pitäneet sukupuolen edustajat ovat keksineet vaatia samaa edistysaskelta sitä mukaa kun naiset ovat alkaneet vaatia tasa-arvoa. Miehet vääntävät ja kääntävätä asioita pyrkiäkseen olemaan aina pykälän verran muka fiksumpia ja parempia kuin naiset, huolehtien siitä että kuilu miesten ja naisten välisessä tasa-arvossa on ja pysyy samana.

Uusin aluevaltaus on tämä mainetta (Lue: mainetta ja ”mainetta”) kerännyt Laasanen joka kirjoittaa naisten seksuaalisesta vallasta. Jo on taas asia käännetty päinvastoin. Kumpi sukupuoli se nyt olikaan joka on seksuaalisella vallalla painostanut ja painostaa edelleen. Sivistyneet akateemisesti koulutetut miehet ahmivat näitä kirjoja poimien niistä ne asiat jotka tukevat heidän käsitystään ja oikeuttaan olla,elää ja vaatia, raahaten kirjoja naisten luettavaksi vakuuttaakseen kuinka oikeassa he kaikessa olevatkaan. Niin kävi myös meillä.

Selailin avoimin mielin Laasasen kirjaa jonka lähtökohta ensimmäisillä sivuilla oli että naisen on vaikea ymmärtää mistä Laasanen kirjoittaa. Kuitenkin ymmärsin hyvin ensimmäisten sivujen aloituksen. Nainen ei tajua. Kun menin eteenpäin, Laasanen antoi ymmärtää että on täysin hyväksyttävää miesten pelehtiä ja harrastaa satunnaisia seksisuhteita koska ne tuovat miehille sitä lisä kaivattua virikettä seksielämään. Emmehän me naiset sitä voi tajuta. Naiset tahtovat seksin vastapainoksi sitoutuneisuutta ja teki mies niin tai näin, harrastaa irtosuhteita vakipartnerin lisäksi tai sitoutuu yhteen, ei kumpikaan vaihtoehto ole miehelle optimaalinen. Jo on miesten kiukuttelu mennyt liian pitkälle. Todellisuudessa jos jokainen nainen olisi aulis jakamaan kaikille heti ja samantien tuskin miehiä kiinnostaisi pidemmän päälle nainen joka jakaa kaikille. Eli miehet eivät voisi olla varmoja siitä että joku todellakin olisi siellä kotona paitoja silittämässä, lapsia hoitamassa, minihame päällä korkkarit jalassa siivoamassa lämmin ruoka uunissa odottaen. Eihän naisella ole tarvetta seksiin kaikkien kanssa piristäen näin seksielämää, nainen olisi silloin maksullinen ( tosin ilmainen) naikkonen mutta miehillä siihen vain näyttää olevan ihmeen lailla oikeus. Mielenkiintoinen yhtälö: miehet tahtovat usemman kumppanin palevelemaan heidän seksuaalisia tarpeitaan jotta he ”selviytyisivät hengissä” vakiparisuhteessaan, mitä jos naiset tekisivät sitä samaa, tasa-arvon nimissä, millaisia ihmisiä lapsistamme kasvaisi, kukasta kukkaan lentäviä mehiläisiä jotka eivät tiedä oliko vanhemmat naapurin herra ja Terttu vai Hannu ja Kerttu. Ristiin ja rastiin, poikkinaintia ja suoraa välillä. Totuushan se on, että ilman naisten suoraselkäisyyttä ihmisten olemassaolo kyseenalaistuisi jos miehet voisivat tehdä ihan mitä tahansa, milloin tahansa ja kenen kanssa tahansa. Nyt miehet ovat vain keksineet suoraselkäiselle moraalille sanan ” naisten seksuaalinen valta” joka rajoittaa miestä olemaan se mikä olla tahtoisi ja itkee kuin lapsi tikkarin perään: ” mutta kun mä tahdon, mutta ku mulla on oikeus”

Toinen kirjan pläräämisestä silmiinpistävä väite oli että keskiverto mies ei kelpaa muka naisille. No, mitä sillä keskivertomiehellä tarkoitetaan olisiko sekin pitänyt täsmentää, mutta jos mies vaatii kauneutta ja puhdasta hitusvinkulaa niin kyllä naisellakin on tasavertainen oikeus saada puhtaat varpaat ja raikkaan hengityksen. Miksi näin, no eikös miehiä kiinnosta naisissa vain se seksuaalinen lyhyentähtäimen strategia Laasasta lainatakseni(lue: laukeaminen) kun taas naista sitoutuminen ja yhteisöllisyys joka korostuu puhumisena ja kentien avioliittona. Loppuisiko miesten kiinnostus naisia kohtaan jos hitusvinkula haisisi pilaantuneelle kalalle ja kuhisisi täynnä satiaisia eikä takuutta aidsin poissaolostakaan ole. Tuskin miestä enään sen jälkeen kiinnostaisi mikään muu kuin oman nyrkkikyllikkinsä laulaminen.

Ei se auta. Jonkunhan tässä on puolustettava narsistista Laasasen johdolla tapahtuvaa miesten yksioikeutta ja alettava sanasta sanaan , riviltä riville lukemaan hänen tekstejään miesten erinomaisuudesta ja ” näinhän se nyt vain on- hyväksykää asia naiset ”asenteesta esittäen yhtä typeriä vastalauseita kuin Laasanen esittää kyseenalaisessa kirjassaan. Jos ei muuuta hyvää koko lukuprojektista, niin ainakin poikaystäväni riemastuu ja saa lisää puhtia väitellä siitä kuinka miehillä on oikeutus saada hitusvinkulaa ja naisten on sitä annettava miesten tarvitsematta tehdä mitään sitä saadakseen. Ja ennenkaikkea siitä kuinka miehet ovat aina oikeassa ja heillä on oikeus.

” Kunnioittakaa toinen toisianne niin kuin tahtoisitte toisten teitä itseänne kunnioittavan”